Kahden viikon ajan Suomen Twitter-keskustelua on virkistänyt aihetunnisteella
#minätutkin varustettujen twiittien tulva, jossa tutkijat kertovat omista tutkimuksistaan lyhyesti ja yleistajuisesti (katso Tanjan postaus aiheesta täältä). Ilmiö on ollut eräänlainen vastareaktio keskusteluun tutkimusrahoitusten leikkaamisesta ja julkisuudessa kaikuneisiin kysymyksiin siitä, mihin tutkimusta ja tutkimusrahoitusta edes tarvitaan (katso Ylen 6.9.2021 tekemä tiivistys tutkimusrahoituskeskusteluista täältä). Samalla se on toiminut tarpeellisena muistutuksena siitä, kuinka tärkeää tutkijoiden on viestiä omasta työstään myös akateemisen maailman ulkopuolelle.
Samassa yhteydessä Anni Kilpiä ehdotti aihetunnisteen #miksitutkin käyttöä, jotta tutkimuksen aiheen lisäksi tutkijat voisivat viestiä siitä, miksi kyseistä tutkimusta ylipäätään tekevät. Useinhan akateemiseen maailmaan kohdistuva kritiikki kumpuaa nimenomaan siitä, ettei nähdä siellä tehtävän työn hyötyä yhteiskunnalle tai yksilölle. Ja totta, tässä asiassa olisi tutkijoilla peiliin katsomisen paikka – liian harvoin tutkimushankkeiden syistä, tavoitteista, ja mahdollisista hyödyistä viestitään yleistajuisesti laajemmalle yleisölle. On vaikea ymmärtää, miksi joku käyttää satoja tunteja työhuoneessaan istuen ja ihmisten katseen suuntaa ja kestoa videoilta tutkien, jos tulosten soveltamisesta käytäntöön ei ole kerrottu.
Kielitieteellisen tutkimuksen tekijät kohtaavat hyvin usein kummeksuntaa alavalinnastaan. Ehkä kielitieteilijöiden kuvitellaan istuvan pölyisissä kammioissaan, uppoutuneina antiikin teosten koukeroihin tai selvittämässä kuolleiden kielten sanavarastoja. Kielitieteet ovat kuitenkin laaja tieteenala, josta tutkimushaaroja löytyy suuntaan jos toiseenkin. Varsinkin soveltavan kielitieteen alalla pyritään nimensä mukaisesti soveltamaan kielitieteellistä tutkimusta käytännön elämään ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen avulla pyritään ymmärtämään yhteiskuntaa kielellisten ilmiöiden kautta. Tutkimusaiheet vaihtelevat kielenoppimisesta kielisuunnitteluun, ja logopediasta kielipolitiikkaan. Monesti tutkimus on monialaista eli sitä tehdään yhdistellen kielitieteitä vaikkapa sosiologiaan, kasvatustieteisiin tai jopa neurologiaan.
Jos soveltavan kielitieteen tarkoituksena on ymmärtää yhteiskunnan kieleen liittyviä ilmiöitä, mitä konkreettisia hyötyjä alan tutkimuksista on? Koska soveltavan kielitieteen alle mahtuu kattava joukko erilaisia tutkimusaiheita, on vaikea antaa yhtenäistä vastausta sen kaikista mahdollisista hyödyistä. Jos katsotaan yksittäisiä tutkimusaiheita, voidaan hyötyjä kuitenkin nähdä melko helpostikin.
Esimerkiksi kielenoppimisen tutkimusta tehdään, jotta ymmärrettäisiin, miten kieltä tai kieliä opitaan. Kun oppimisen prosesseja ja edellytyksiä ymmärretään, voidaan koulujen kieltenopetusta kehittää mielekkäämmäksi. Muun muassa kielitietoisuuden korostaminen ja toiminnallisuus ovat lisääntyneet opetuksessa, kun tutkimustieto niiden hyödyistä on lisääntynyt. Kielitiedettä tarvitaan myös, jotta tiedetään, mitä opettaa. Kielen näkeminen ja opettaminen järjestelmänä, jossa on säännönmukaisuuksia, on niin ikään peräisin kielitieteestä. Suomessa kieltenopettajat ovat akateemisen koulutuksen saaneita, joten kieltenopetus pohjautuu tieteeseen. Kun tiede kehittyy, kehittyy myös opetus.
Soveltavan kielitieteen tutkimustuloksia voidaan käyttää hyväksi myös puheterapiassa, jossa yhdistetään tietoa kielitieteistä ja esimerkiksi neurologiasta, lääketieteestä ja psykologiasta. Puheterapian avulla voidaan auttaa vaikkapa aivovamman tuloksena kielellisen häiriön saaneen afasiapotilaan kuntoutuksessa tai esikoululaisen r-opetuksessa. Myös maahanmuuttajien kotoutumista voidaan tukea monipuolisemmin, jos ymmärretään, miten kielitaito vaikuttaa yksilön koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskuntaan sopeutumiseen.
Vuorovaikutukseen keskittyvien tutkimusten tuloksia taas voidaan käyttää vaikkapa videokokoussovellusten kehittämisessä niin, että ne toimivat jouhevasti erilaisten yritysten kokouksissa, tai koulutettaessa esimerkiksi auttavien puhelinten työntekijöitä tai lääkärejä parempaan ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi vuorovaikutustutkimusta tarvitaan tueksi muun muassa tekoälyn kehittämisessä. Toinen tekoälyprojekteissa hyödynnettävä ala on kieliteknologia, jossa yhdistyvät usein tietojenkäsittelytiede (data science) ja kielitiede.
Soveltava kielitiede voi myös lähestyä neurologiaa erilaisten aivojen toimintaa koskevien tutkimusten kautta. Niissä voidaan esimerkiksi MRI-kuvantamisen avulla tarkastella sitä, kuinka yhden tai useamman kielen puhuminen vaikuttaa aivotoimintaamme. Siten saatavaa tietoa voidaan käyttää niin ikään oppimisen tukemisessa mutta myös ylipäätään lisäämään ymmärrystä aivojen toiminnasta. Toisessa ääripäässä soveltavan kielitieteen tutkimus lähestyy selvästi yhteiskuntatieteitä ja sosiologiaa - kielellisen analyysin kautta voidaan ymmärtää yhteiskunnan eri ilmiöitä ja sitä, kuinka niihin voidaan vaikuttaa. Forensisen kielentutkimuksen (forensic linguistics) avulla on puolestaan ratkottu konkreettisia rikoksia.
Usein tutkijalla on jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa selkeä käsitys siitä, mihin (yhteiskunnalliseen) ongelmaan haluaa työllään löytää ratkaisuja. Tätä saattaa vaatia tutkimuksen rahoittajakin. Oman tutkimukseni kipinä löytyi toisesta työstäni kieltenopettajana: halusin tietää, millaista vuorovaikutus ja oppiminen teknologian (esimerkiksi mobiililaitteiden) ympärillä luokkahuoneessa on. Opettaessani en pysty samaan tapaan systemaattisesti ja objektiivisesti analysoimaan kaikkea sitä, mitä oppilaiden opiskellessa oikeastaan tapahtuu. Tutkijana toimiessani voin videonauhoitusten avulla palata erilaisiin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan ja löytää niistä yhä uusia mielenkiintoisia ilmiöitä. Tulosten avulla voi opiskelutapoja ja erilaisia teknologisia sovelluksia kehittää oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen ja oppimiseen paremmin soveltuviksi.
Aina tutkimuksen hyöty ei kuitenkaan ole täysin selvillä edes sen valmistuttua. Hyvä kysymys onkin se, täytyykö tutkimukselle juuri sillä hetkellä olla löydettävissä jokin konkreettinen hyöty. Voisiko tutkimusta tehdä ihan vain siksi, että asiaa ei ole vielä tutkittu ja se on mielenkiintoista? Voisiko tässä utilitaristisessa maailmassa perusteluksi riittää se, että tutkimus on yleissivistävää ja ymmärrystä syventävää (katso myös Hankosen blogiteksti perus- ja soveltavan tutkimuksen vastakkainasettelusta)? Ehkä jokin sellainen tämän päivän tutkimus, joka ei-tutkijan silmin näyttää erikoiselta tai jopa hyödyttömältä, voikin myöhemmin auttaa kehittämään uusia metodeja tai teoriaa tai olla avainasemassa jonkin tärkeän tulevaisuuden pulman ratkaisemisessa.
Silti – ja ehkä juuri siksi – miksi sinä tutkit?
Minttu Vänttinen on väitöskirjatutkija, joka tutkii luokkahuonevuorovaikutusta, koska haluaa kehittää (kielten)opetusta ja koska sen tutkiminen nyt vaan on mielenkiintoista.
Kiitän tekstiä kommentoineita Venla Rantasta ja Tanja Seppälää.
Comments