Kielinguassa kirjoitamme kieleen, kieliin ja kielentutkimukseen liittyvien teemojen lisäksi arjesta yliopistolla. Olemme tehneet niin erityisesti väitöskirjatutkijoiden näkökulmasta, sillä omasta roolistaan lähtien on aina helpointa puhua. Tätä postausta varten halusimme kuitenkin avata hieman yleisemmällä tasolla, mitä “väitöskirjatutkija” itsessään oikein tarkoittaa.
Kaukaa katsottuna väitöskirjatutkijan rooli on selkeä. Väitöskirjatutkija on henkilö, joka tavoittelee tohtorintutkintoa. Yliopistotutkintoja määrittelee Suomessa Valtioneuvoston asetus (794/2004, 22 §), jonka mukaan tohtorintutkinnon suorittamiseksi opiskelijan tulee
suorittaa jatkokoulutuksen opinnot;
osoittaa tutkimusalallaan itsenäistä ja kriittistä ajattelua;
laatia väitöskirja ja puolustaa sitä julkisesti tai antaa muut yliopiston määräämät julkiset opin- ja taidonnäytteet.
Helppo ja selkeä kuvio siis, eikö? Yllätyksettömästi se monimutkaistuu heti, kun siirrytään tarkastelemaan eri yliopistoja. Yliopistojen hallintorakenteet vaihtelevat, ja hallintorakenteet vaikuttavat hyvin konkreettisilla tavoilla väitöskirjatutkijan arkeen. Käytämme nyt esimerkkinä kotiyliopistoamme, Jyväskylän yliopistoa. Jyväskylän yliopisto koostuu kuudesta eri tiedekunnasta ja viidestä erillislaitoksesta. Jokaisella tiedekunnalla on oma tohtorikoulunsa, ja jokaisella tohtorikoululla oma opetussuunnitelmansa. Opetussuunnitelma määrittelee esimerkiksi mahdollisten opintojen sisällön ja toteutusmahdollisuudet, tohtorikoulu itsessään lähinnä koordinoi opintoja. Opintoja (siis väitöskirjan lisäksi suoritettavia) tarjotaan sekä yliopiston tasolla että jonkin verran tiedekuntakohtaisesti.
Molemmat tämän tekstin kirjoittajat tulevat JY:n Humanistis-yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta (HYTK), mutta kahdesta eri laitoksesta: Minttu Kieli- ja viestintätieteiden laitokselta (KiVi, englannin kielen oppiaine) ja Venla Soveltavan kielentutkimuksen keskuksesta (Solki, soveltavan kielitieteen oppiaine). Käytännön tasolla tämä tarkoittaa monia eriäväisyyksiä esimerkiksi rahoituksen hakemisessa (esim. laitoksilla jaetaan matka-apurahoja aivan eri aikaan ja eri määriä), tohtoriseminaariin osallistumisessa (oppiaineet määrittävät itse kuinka usein seminaari järjestetään, mitä siellä tapahtuu jne.) ja osallistumisessa laitoksen/oppiaineen toimintaan (keitä kutsutaan minnekin tapahtumiin ja kokouksiin ja niin edelleen). Toisin sanoen kahden samasta yliopistosta valmistuneen tohtorin polku on voinut olla hyvinkin erilainen.
Väitöskirjatutkijat meillä ja maailmalla
Jos tie tohtoriksi eroaa Suomessa jopa saman yliopiston eri laitoksissa, niin luonnollisesti eroja löytyy myös suomalaisten ja ulkomaisten tohtorikoulutusten väliltä. Aiemmassa Kielinguan postauksessa (Surprising things in Finnish universities and in Finland for doctoral researchers from abroad) muualta Suomeen väitöskirjaansa tekemään tulleet kertoivat, mitä yllätyksiä suomalainen yliopistojärjestelmä on heille tarjonnut. Useampi mainitsi suomalaisen tohtorintutkinnon joustavuuden. Väitöskirjatutkijan asema on hyvin itsenäinen ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa tutkintoa hyvinkin vapaasti ja itse kunkin preferenssien mukaisesti. Arkipäivän tasolla myös työpäivän voi jaksottaa haluamallaan tavalla, joten tohtorintutkinnon suorittaminen on mahdollista erilaisissa elämäntilanteissa. Lisäksi postauksessa mainittiin väitöskirjatutkijoiden ja heidän ohjaajiensa väliset suhteet, jotka näyttäisivät olevan Suomessa informaalimmat ja tasa-arvoisemmat kuin monessa muussa maassa. Tosin vaikka suhteet muuhun henkilökuntaan olisivat henkilökohtaisella tasolla välittömät ja hyvät, ei tämä välttämättä kerro taustalla vaikuttavista rakenteista - mutta tästä lisää myöhemmin.
Suomessa koettu akateeminen vapaus on toisaalta upea asia. Se mahdollistaa tutkimuksen tekemisen hyvin erityyppisille ja eri elämäntilanteista tuleville ihmisille. Varjopuolena on kuitenkin myös tietynlainen juurettomuus. Ulkomaisten tuttaviemme kertoman perusteella monet ulkomaiset yliopistot tarjoavat koulumaisemman - tai toisaalta uraorientoituneemman - tohtoriohjelman, jossa tutkijanalku “ajetaan sisään” yliopistoon, usein jopa tiettyyn metodologiaan, ja jonka aikana tutkija pääsee helpommin osaksi paikallista tutkimusverkostoa. Vaikka tällainen “yksi koko sopii kaikille” -tyyppinen ohjelma voi suomalaiselle olla kauhistus, voi se kuitenkin tarjota väitöskirjatutkijalle selkeämmän suunnan uralla sekä tiiviimpää kanssakäymistä kollegojen kanssa (vertaa myös erilaiset rahoitusmallit: Neighbours with different practices). Suomessakin strukturoidumman väylän tutkijuuteen voi tarjota vaikkapa väitöskirjan tekeminen tutkimusprojektissa. Kollegiaalista tukea taas voi löytää erilaisista vertaisryhmistä, joista Jyväskylän yliopiston Kielikampuksen Postgrad-ryhmä on yksi hyvä esimerkki.
Ehdottomana plussana suomalaisessa väitöskirjatutkijan vapaudessa voidaan pitää myös sitä, että tekemäsi työ on aina tekemääsi työtä. Monissa Facebookin kansainvälisissä tohtorikoulutettavien ryhmissä voi usein lukea valituksia siitä, kuinka väitöskirjatutkija on tehnyt kaiken tutkimus- ja kirjoitustyön artikkelia varten, mutta julkaistun artikkelin tekijälistassa lukee - joskus jopa ensimmäisenä - väitöksen ohjaajan tai vaikkapa laitoksen johtavan tutkijan nimi. Suomessa Tutkimuseettinen Neuvottelukunta TENK on listannut hyvän tieteellisen käytännön vastaisena toimintana “tekijyyden manipuloin[nin] - - -, kuten tutkimuksen tekemiseen osallistumattomien henkilöiden sisällyttäminen tekijäluetteloon” (TENK: Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa, s. 18). Väitöskirjatutkijalle siis myönnetään kunnia hänen tekemästään tutkimuksesta.
Jatkuvassa välitilassa
Oli tohtoroitumisen polku Suomessa sitten millainen tahansa, liittyy siihen tietynlainen välitilan leima. Toisaalta väitöskirjatutkijan täytyy jo julkaista päteviä tieteellisiä artikkeleita samoissa tieteellisissä julkaisuissa kuin urallaan pidemmällä olevien tutkijoidenkin. Toisaalta moni asia on vielä uutta ja matkalla on paljon opittavaa. Myöskään yliopistoyhteisö ei välttämättä pidä väitöskirjaa tekevää “oikeana” tutkijana. Tätä ristiriitaa heijastelevat käytössä olevat erilaiset nimikkeetkin. Vaikka useat yliopistot ovat jo ottaneet käyttöön tutkijuutta korostavan nimikkeen “väitöskirjatutkija”, kutsutaan heitä vielä monesti “jatko-opiskelijoiksi” tai “tohtorikoulutettaviksi”.
Konkreettisesti väitöskirjatutkijan työhön kohdistuva arvostuksen puute näkyy palkassa, joka on huomattavasti alhaisempi kuin maisteriksi valmistuneen palkka olisi muissa töissä. Sama koskee tietenkin myös apurahoja. Lisäksi muut resurssit, kuten työvälineet, matkarahat, ja resurssit avoimeen julkaisuun ovat väitöskirjatutkijalle vaikeammin saavutettavissa. Vaikka laitoksen muu henkilökunta ottaisi väitöskirjatutkijan sydämellisesti osaksi työyhteisöä, on yliopistojen rakenteisiin jäänyt epätasa-arvoa luovia käytänteitä ja sääntöjä. Jokainen valmistunut väitöskirja tuo rahaa yliopistolle, mutta silti väitöskirjatutkijoiden palkkaan, apurahoihin ja muihin resursseihin tuntuu olevan aina vain vähemmän rahaa.
Toiveikkaana tulevaisuuteen
Väitöskirjatutkijan työhön liittyy monia epäkohtia, mutta onneksi niihinkin on alettu yliopistomaailmassa kiinnittää huomiota ja ottaa askelia kohti tasa-arvoisempaa työyhteisöä. Väitöskirjatutkija-nimikkeen käyttöönotto monissa yliopistoissa on ollut yksi konkreettinen osoitus siitä, että väitöskirjaa tekevien työtä arvostetaan. Toivottavasti tämä nimike otetaan tulevaisuudessa yleisesti käyttöön.
Myös konkreettisempiin toimiin on monin paikoin ryhdytty - tai vähintään ne on otettu asialistalle. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston Kieli- ja viestintätieteiden laitoksella otetaan nykyisin erilaisiin vastuutehtäviin, kuten tutkimuksen johtoryhmään, myös väitöskirjatutkijoita. Monissa yliopistoissa väitöskirjatutkijat myös saavat henkilökunnan sähköpostiosoitteen käyttöönsä automaattisesti heidän aloittaessaan tutkimuksen yliopistolla - riippumatta siitä, palkataanko heitä yliopiston leipiin vai tekevätkö he työtä apurahalla tai rahoittamattomina. Pieni, mutta tärkeä osoitus yhteisöön kuulumisesta.
Paljon riippuu kuitenkin siitä, mihin laitokseen tai yliopistoon ja keiden ohjaamana väitöskirjaa päätyy tekemään. Tästä kertoo esimerkiksi Piiroisen, Matikaisen ja Maunulan (2022) artikkeli Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa, jossa tarkastellaan sitä, kuinka erilaiset kokemukset ja akateemiset rakenteet johtavat hyvin erilaisiin tohtoroitumispolkuihin. Saadun tuen määrästä ja laadusta sekä ympäristön asenteista voi riippua jopa se, saako väitöskirjaa koskaan edes valmiiksi.
Summa summarum, väitöskirjatutkijan asema on monella tapaa ongelmallinen sekä hyvinkin erilainen eri yliopistoissa ja laitoksissa. Vaikka edistystä on etenkin viime vuosina tapahtunut, on huolena se, että monet nyt suunnitelluista parannuksista jäävät juhlapuheiden tasolle. Pitäisikö mallia ottaa luonnontieteistä, jossa väitöskirjat valmistuvat lähes aina osana hankkeita? Vai pitäisikö humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla vähentää aloituspaikkoja niin, että paremmat resurssit riittäisivät kaikille opintonsa aloittaville? Kenen vastuulla on lopulta huolehtia siitä, että väitöskirjatutkijan asema on tarpeeksi kiinnostava myös tuleville tutkijoille?
Minttu Vänttinen
väitöskirjatutkija
Venla Rantanen
väitöskirjatutkija
Comentarios